Rakastan sanoja. Lukea niitä, kuunnella niitä, kirjoittaa niitä. Ja puhuakin, vaikka sanat eivät introvertin suusta aina virtaakaan kuin vuoripuro. Voin lukea jonkin kirjan tai katsoa saman elokuvan yhä uudelleen ja uudelleen vain saadakseni nautiskella hyvistä vuorosanoista tai kuvauksista, jotka jo osaan ennestään lähes ulkoa.

Rakkauden sanoihin olen perinyt vanhemmiltani, ja sama kiinnostus on siirtynyt eteenpäin myös omille lapsilleni. Jo hyvin pienenä esikoisemme nautti sanojen seurasta, ja teini-ikäisenä hän kampitti vanhempansa kielellisellä akrobatiallaan mennen tullen. Muistan, miten hän pikkupoikana hekotteli sanalle kakkulapio. Yhtäkkiä hän vaan hoksasi, kuinka hassu tuo sana oikeastaan oli. ”Kakkulapio!”, hän toisteli ja maisteli tuota sanakummajaista, ja naurua riitti. Ole hyvä, tartu vaan rohkeasti kakkulapioon ja lapioipa kakkua itsellesi!

Kun opiskelin ensimmäistä ammattiani, lumouduin kielitieteestä. Siitä, miten jokin mielivaltainen äännejono, yhteisesti sovittu merkki, kuten vaikkapa hevonen, toimii niin, että kun sanotaan hevonen, niin kaikkien mieliin piirtyy jonkinnäköinen heppa. Näin kommunikointi ihmisten välillä tulee mahdolliseksi. Mielenkiintoiseksi homma menee siinä vaiheessa, kun mukaan tulee Platon ja hänen ideamaailmansa. Aidon filosofin tapaan Platon ei tietenkään tyytynyt siihen mikä on suoraviivaista ja ilmeistä, vaan mutkisti asiaa kysymällä, mihin kaikkiin hevosiin tuo sana oikein viittaa. Kaikkiin olemassa oleviin hevosiinko? Vai viittako se kaikkiin nykyisiin, menneisiin ja myös tuleviin hevosiin? Platon tuli siihen tulokseen, että hevonen viittaa ”ideahevoseen” joka on olemassa ideamaailmassa. Kerrotaan, että koko keskiajan sitten kiisteltiin siitä, ovatko nämä ideamaailman ideaoliot olemassa, ja jos ovat, niin missä ne ovat ja millaista niiden olemassaolo on.

Opiskeluaikana uudistuin uskossani, ja minussa asuva pikku teologi alkoi yhdistellä asioita mielessään. Raamatun mukaan Jumala loi kaiken tyhjästä sanallaan. Onko ideamaailma siis oikeastaan Jumalan mielikuvitus? Raamattu kertoo meille myös, että Jeesus on Sana, joka on ollut olemassa aina, ja että tuo Sana tuli lihaksi, kun Jeesus tuli ihmiseksi. Ajatukset singahtivat huikeisiin sfääreihin, kun mietin tätä kaikkea, ja luulin, että sanojen voima ja teho ei koskaan himmenisi. Mutta kun minusta sitten tuli puhetyöläinen seurakuntaan, kyllästyin jossakin vaiheessa sanoihin aivan totaalisesti. En olisi jaksanut kuunnella enää yhtäkään puhetta. En jaksanut olla kiinnostunut siitä, kuka on puhevastuussa. En siitä, kenen puheenvuoro on ohjelmassa seuraavana, kuka puhuu tänä sunnuntaina ja kuka ensi viikolla. Ketä kiinnostaa? kysyin ihan tosissani. Puhukoon kuka vaan, kunhan sen ei tarvitse olla minä. Olin samoissa tunnelmissa kuin Pekka Simojoki, joka laulussaan kuvaa sitä, miten hän on kuullut paljon sanoja ja lukemattomia lauseita, mutta ei jaksaisi kuulla enää yhtään enempää. Se mitä hän kaipaa ei ole tyhjään raukeavia sanoja, vaan Jumalan voiman todellisuus ja Pyhän Hengen kosketus.

Mutta sitten näin elokuvan Kuninkaan puhe, ja uskoni sanojen mahtiin palautui. Muistattehan tuon elokuvan, joka kertoo Englannin kuningas Yrjö VI:sta, josta tuli kuningas vasten tahtoaan ja jolla oli puhevika, joka teki julkisesta puhumisesta piinallisen koettelemuksen hänelle itselleen ja myös kuulijoille. Mutta puhuttava oli, sitä vaati julkinen asema. Sitä vaati myös maan tilanne: toinen maailmansota oli syttymässä, ja kansa tarvitsi rohkaisua. Ja sitä se totisesti sai kuninkaansa puheen kautta, kun kuningas astui jättiläismäisen askeleen yli oman mukavuuskynnyksensä, suostui äärimmäiseen haavoittuvuuteen ja puhui kansalleen. Elokuva teki minuun valtavan vaikutuksen, ja tein parannusta aikaisemmista ajatuksistani sanojen ja puhumisen suhteen. Kyllä, maailmassa on paljon turhaa puhetta ja sanoja, jotka ovat vain merkityksetöntä hälyä. Mutta ymmärsin syvemmällä tavalla kuin koskaan aikaisemmin, millainen voima puheeseen ja sanoihin voi kätkeytyä. Pelkillä puheilla on laitettu liikkeelle kokonaisia kansoja. Sanoilla on avattu ovia hyvän liikkellelähdölle mutta pelottavan usein myös pahuuden esiinmarssille.

Tuoreempi esimerkki sanojen voimasta on pastori Bill Hybelsin tarina. Kaikki se, mitä Willow Creek -seurakunta tänään on, ja kaikki se megaluokan työ ja palvelu, mitä tuo seurakunta tekee, sai alkunsa sanoista, jotka Hybels kuuli collegeaikoinaan. Opettaja piirsi sanoillaan unelman siitä, mitä seurakunta voisi olla ja miten seurakunta voisi vaikuttaa hyvää maailmassa. Opettajan puhe synnytti näyn nuoren Billin sydämeen. Niin syntyi Willow Creek -seurakunta, ja syntyi lause, joka edelleen rohkaisee meitä joskus niin väsyneitä ja turhautuneita seurakunnan työntekijöitä ja maallikkovastuunkantajia: Seurakunta on maailman toivo. Se voi olla sitä siksi, että sanat, joita seurakunta puhuu, eivät ole vain ihmisen omia sanoja. Seurakunnalle on annettu valtuutus puhua ja julistaa Jumalan sanaa, joka on todellisen Kuninkaan puhetta. Tuo puhe on sanoja, joihin on kätketty dynamiittipanos, Jumalan muuttava voima, joka laittaa meidät liikkeelle ja muuttaa maailmaa, yksi elämä kerrallaan.

Sanoilla on merkitystä. Puheissa on voimaa. Siksi tänäkin vuonna osallistun GLS-johtajuuskonferenssiin (https://glssuomi.fi/), jossa myös Bill Hybels on jälleen puhumassa. Kuuntelen ja annan sanojen vaikuttaa. Ja kuka tietää, loppu voi ihan oikeasti olla historiaa.