Jossain elämänkaaremme kohdassa me kaikki ilmeisesti käännämme katsettamme huomattavan paljon ja aika useinkin menneeseen elämäämme. Minäkin olen jo ohittanut tuon kriittisen pisteen, jonka jälkeen inventoin elämänkokemuksen myötä kertynyttä pääomaani. Johtajuuttani arvioidessani koetin punnita, millaisessa tasapainossa kokemusvuodet ja niistä kertynyt pääoma ovat. Kokemusvuodet mittasin jo kymmenissä, mutta kertyneen pääoman objektiivinen arvioiminen olikin tosi haasteellista.

Ihmisenä olen saanut tähän asti kasvaa ja taantua sopivassa suhteessa. Jaakko Löytyn sanoin: ”Luojamme taimitarhassa kasvan ja kuihdun armossa.” Johtajuuttani arvioidessani minusta tuntui, että taantumus oli ottanut niskalenkin kasvusta ja pääoman kerryttämisestä. Voihan olla, että aika kultaa muistot, mutta johonkin tuntui kadonneen tuo kirkasotsainen, vilpitön ja ihmisistä kiinnostunut joukkuepelaaja ja valmentaja. Kuunnellessani Oscar Muriun esitystä seuraavaan sukupolveen panostamisesta nousi pintaan tuskan hiki. Oli tavattoman tuskallista myöntää, että asioista, manageroinnista, hallinnon ja seurakuntabyrokratian pyörittämisestä oli tullut johtajuuteni ydintä. Joskus tuo ydin oli sisältänyt ihmisiin keskittymistä, heidän varustamistaan ja valtuuttamistaan sekä yhteiseen päämäärään pyrkimistä.

Saamme usein helpotusta kipuumme vetämällä muut samaan liemeen kanssamme. Niinpä esitin Muriun haasteen seurakuntamme koko johdolle. Miten voisimme panostaa seuraavaan johtajuussukupolveen ja näin laajentaa vaikutustamme? Listasimme kukin henkilöitä, joihin panostamme ja jotka seuraavat meitä johtajina. Sitten nimesimme listasta ne, jotka ovat vähintään 20 vuotta meitä nuorempia. Kaikkien tulos taisi olla hyvin samankaltainen kuin omanikin oli ollut: kovin vähän olimme varmistaneet seurakuntamme tulevaisuutta siirtämällä kertynyttä pääomaamme seuraavalle sukupolvelle.

Korjausliikkeenä päätimme rohkeasti lähteä liikkeelle. Joidenkin kohdalla se merkitsi oman johtajuuden painopisteen siirtämistä entistä enemmän seuraavan sukupolven suuntaan ottamalla nuorempia johtajia rinnalle. Toiset joutuivat lähtemään liikkeelle rukoillen johdatusta löytääkseen seuraavan sukupolven johtajia, joihin luoda yhteys. Me kaikki sitouduimme vähintään rukoilemaan muutaman nuoremman johtajan puolesta.

Koska olin onnistunut vetämään muut johtajat mukaani häpeän ja syyllisyyden suohon, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tehdä jyrkkä suunnanmuutos omassa johtajuudessani. Niinpä olen viime kuukausien ajan panostanut johtajuuteni ytimessä olevien asioiden muuttamiseen. Olen siis matkalla takaisin siihen, mikä on paimenen tehtävä seurakunnassa. ”Hän antoi seurakunnalle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat (johtajat) varustaakseen kaikki seurakunnan jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4:11–12).

On muuten ollut upeaa matkata yhdessä seuraavan sukupolven johtajien kanssa, jotka sain koottua ympärilleni. Pidän sitä suurena etuoikeutena. Ajattelin jakavani minulle kertynyttä pääomaa heille, mutta olen tainnut saada heiltä enemmän kuin olen heille kyennyt antamaan. Mutta samapa tuo, koska saan elää myös seuraavalle sukupolvelle ja samalla varmistaa seurakunnan tulevaisuuden.

Mies kun tulee tiettyyn ikään, niin silloinkin mies voi vielä muuttua!